Maailmansota yksissä kansissa (2)

Kun maailmansota mahdutetaan yksiin kansiin, pitää siltä vaatia ainakin kohtuullista sivumäärää. Tämän ehdon Martin Gilbertin The First World War - A Complete History täyttää, sivuja on 615 ja lähdeluettelo alkaa sivulta 544.

Kirja ilmestyi alunperin 1994, kun sodan alkamisesta oli siis kulunut 80 vuotta. Vuonna 1936 syntyneellä juutalaistaustaisella Gilbertillä oli ollut kuitenkin tilaisuus tavata runsaasti sodan kokeneita, aina omista yliopisto-opettajistaan alkaen, sota oli hänelle siis vielä "living memory".

Kirja on yhtämittainen kronologinen narraatio, ansiokas yksityiskohtien rikkaudessa, mausteena mm. Gilbertin tuttavapiiriin kuuluneiden Britannian pääministereiden sotakokemuksia länsirintaman juoksuhaudoissa. Suorastaan pikantti yksityiskohta ovat filosofi Ludwig Wittgensteinin sotakokemukset. Tämä palveli Itävalta-Unkarin ratsuväessä aina sodan alun Galitsian taisteluista sodan viimeiseen vuoteen, jolloin jäi italialaisten sotavangiksi. Sodan aikana hän myös kirjoitti tunnetuimman teoksensa ja sen tuskastuttavuuteen asti siteeratun (ja jopa lauletun) lauseen "Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava."

Paljon on mukana myös (englantilaisia) runoilijoita, useimmiten siteeratun runon kera, ja useimmiten on myös tieto miten mainittu runo jäi tekijän viimeiseksi. Toisen maailmansodan kenraalit palvelivat sodassa nuorina upseereina, joten Rommelit, Göringit ja koko joukko brittejä löytyy myös. Kaikki maailmansodan rintamat ovat mukana, mutta Suomen tapaisten obskuurien maiden kohdalla yksityiskohdat pakkaavat sekaantumaan: saksalaiset valtaavat Helsingin huhtikuussa 1917, ja taas huhtikuussa 1918.

Kirjan makkarapötkömäisyys korostuu siitäkin, että meri- ja ilmasota on upotettu muiden tapahtumien sekaan, laivoja uppoaa ja kaupunkeja pommitetaan, kuolonuhrien määrät täsmällisesti ilmoittaen. Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, alaviitteissä on useimmiten tietoja mainitun henkilön myöhemmistä elämänvaiheista.

Maailmansota-aficionadolle kirja on kyllä herkkua. Itse sain virikkeen sen hankkimiselle kun Indy Neidell kertoi vuosikymmenen takaisilla The Great War -videoillaan Gilbertin olleen yksi sarjan lähteistä.

Martin Gilbert tunnetaan erityisesti Winston Churchillin elämäkerturina. Hän kuoli vuonna 2015.

Pansion lentomajakan juurella

Pansion lentomajakan luokse tuli kiivettyä jo syksyllä 2022, mutta kun ei sitä silloin tullut blogiin ikuistettua, niin tehdään se nyt.

Majakka oli osa ketjua, jota 1930-luvulla suunniteltiin Helsingistä Tukholmaan, mutta joka ei ehtinyt valmistua ennen sodan syttymistä 1939. Pansion lisäksi jäljellä ovat vain Iniön ja Kumlingen majakat, Maarianhaminan Kasbergetiin rakennettu on purettu. Lentomajakat ohjasivat öistä lentoliikennettä valonsa avulla, samaan tapaan kuin majakat merellä laivoja. Radiosuuntimatekniikan nopea kehitys teki ne kuitenkin pian tarpeettomiksi.

Majakan alaosaa peittävät, niin korkealle kuin on ylletty, epävirallisemmat taideprojektit...

mutta aivan huipulla on kaupungin taidekokoelmaan kuuluvaa taidetta, Jouna Karsin ja Suvi Soikion valotaideteos Pesä, joka paljastettiin 2017.

 Ja olihan majakan juurelta jonkinlaiset näkymät yli pohjoiseen yli Pernon kaupunginosan.

Lopuksi taas kartta. Majakalle pääsee parhaiten etelästä Lumikonkadun suunnasta.

 Pansion muinaismuistoista lisää postauksessa Pansion satamaradan varrelta.

Rautaa ja ruumiita länsirintamalla

Taistelut ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla loppuivat 11.11.1918 klo 11, ja oli aika siivota sotkut. Roger Stewardin Reclaiming the Salient: Resurrecting the Great War Battlegrounds of Flanders Fields (2023) kertoo siivoustyöstä, joka on jatkunut jo yli vuosisadan ajan. Kohteena on yksi brittiarmeijan kolmesta lohkosta, ns. Ypresin rintamanmutka Belgian alueella (muut kaksi olivat Arras ja Somme Ranskan puolella).

Kirja jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee kuolettavan vaarallista perintöä, "rautasatoa", iron harvest. Pelkästään Ypresin lohkolla ammuttiin miljoonittain tykistön kranaatteja, ja jopa 20 % niistä jäi suutareiksi. Maailmansota on vaatinut kuolonuhreja niiden muodossa nykypäiviin asti, suurimmalta osin heti sodan jälkeen, kun kotiseuduilleen palannut siviiliväestö yritti tienata omat sotakorvauksensa naputtelemalla irti kranaattien kupari- ja messinkiosia. Oppaana aluella toimivalla kirjoittajalla on riskeistä omiakin kokemuksia, vaikkapa siitä miten turistin huoletta irti potkaisema käsikranaatti vierii jalkoihin... poisruostunut sokka tekee käsikranaateista yhden vaarallisimmista maassa väijyvistä vaaroista.

Vielä tälläkin vuosisadalla Flanderin maaperästä nostetaan vuosittain keskimäärin 250 tonnia räjähtämättömiä ammuksia, näistä 20 tonnia kaasuammuksia. Belgian armeijan pioneeriyksikkö DOVO (Dienst voor Opruiming en Vernietiging van Ontploffingstuigen) vastaa raivauksesta nykyään, ja on saavuttanut osaamisen, jota tullaan oppimaan ympäri maailman. Kaasuammukset dumbattiin mereen kunnes kansainvälinen sopimus kielsi sen 1972. Nyt niiden sisältö neutraloidaan erittäin korkeissa lämpötiloissa. Tavalliset kranaatit kootaan erityisille tuhoamisalueille, ja räjäytetään hallitusti maahan haudattuina.

Ja sitten kaatuneet: jo aiemmassa postauksessa oli puhe, miten brittien kaatuneet päätettiin aikakaudelle radikaalin yhdenvertaisuusperiaatteen mukaisesti haudata samoihin hautausmaihin samanlaisin hautakivin mahdollisimman lähelle paikkaa jossa he kaatuivat, olihan niin ylhäisen kuin alhaisen, niin upseerin kuin sotamiehen, uhri ollut sama, oma elämä. Yhteiskunta hyväksyi tämän, mutta sureville vanhemmille ainoan pojan saaminen kotiin oli niin suuri haave, että ruumiita yritettiin paikallisella avustuksella käydä kaappaamassa kotimaahan, ja joissain harvoissa tapauksissa tämä onnistuikin. 

Kadoksissa on edelleen kymmeniä tuhansia kaatuneita, joko nimettöminä haudattuja, tai kerta kaikkiaan tykistötulessa tuhoutuneina, tai niin syvälle hautautuneina ettei heitä ole löydetty. Flanderin pellot kynnetään puolen metrin syvyydeltä, joten tykkitulessa sortuneisiin taisteluhautoihin jääneet saavat olla rauhassa, ellei rakentaminen rauhaa häiritse. Kaatuneiden jäännöksiä löytyy yhä edelleen, mutta nykyään niiden tutkimus on yhdistelmä (konflikti)arkeologiaa ja rikostutkimusta, aina DNA-näytteiden ottamista myöten, kun vainajat yritetään tunnistaa niin pitkälti kuin se yli 100 vuoden jälkeen on mahdollista. Kirjan viimeisen luvun aiheena on tapaus, jossa brittivainaja tunnistettiin ruumiin luota löytyneen kunniamerkkinauhan avulla - eipä siis halveksita faleristiikkaa tässäkään yhteydessä! 

Kirja herätti myös seuraavia ajatuksia: googlekarttoja selatessa ja street viewtä katsellessa koko Ypresin lohko vaikuttaa nykyään jo rauhan tyyssijalta. Totta kyllä, sankarihautausmaat täplittävät maisemaa, mutta kokonaisuudessaan kaikki näyttää uudelleen rakennetulta ja viljelykseen otetulta. Olisin mielelläni lukenut myös belgialaisesta näkökulmasta jälleenrakennukseen, ja siitä miten taistelukaasujen ja raskasmetallien myrkyttämä maasto on palautettu takaisin viljelykseen. Ranskan puolellahan on sodan kokonaan tuhoamia seutuja, zone rouge, jo vuosisadan ajan asumiskelvottomiksi julistettuja seutuja.

Ja se toinen ajatus: läntisessä Euroopassa maailmansodissa kaatuneiden haudat ovat siisteissä riveissä ja sodat itse kaukaista menneisyyttä, mutta Euroopan itäpuoliskolla jatkuu sota juoksuhaudoissa, ja sankarihautojen rivien kasvu Ukrainassa, kun Venäjä, raivohullu entinen suurvalta, hamuaa takaisin menetettyä etupiiriään.