torstai 19. huhtikuuta 2018

Kilpisjärven pamaus


Vapaussodan muistojen erikoisluettelossa tämä esine on saanut numeron 54, ja siitä mainitaan seuraavaa:
Taggtrådsax, som användts i Frihetskriget uti Enontekiö socken vid Kilpisjärvi i Siilastupa, der finska jäägare vistades år 1915.
Esine on kiväärin piippuun kiinnitettävä leikkuri, jolla oli tarkoitus katkoa etenemistä hidastavat piikkilangat ensimmäisen maailmansodan juoksuhautataisteluissa. Leimat kertovat valmistusmaaksi Ison-Britannian (DECIMALS LTD SELLY OAK ENGLAND), mutta mallin tarkoitetun Venäjän armeijan kivääreihin (НОЖН СИСТ КОРСАКъ).

Venäjä sai ensimmäisessä maailmansodassa, kuten toisessakin, materiaaliapua läntisiltä liittolaisiltaan. Koska Murmanskin satamaan ei vielä vienyt rautatietä (se valmistui vasta sodan aikana) ja Arkangeliin Vienanmeren rannalla ei talvisin jäiden vuoksi päässyt, laivattiin sotilasapu talvikaudella Norjan Skibotniin josta se hevoskyydillä toimitettiin Tornionjokivartta Suomen rataverkon piiriin ja edelleen Venäjälle.

Todennäköisesti erikoisluetteloon kirjattu tapahtuma viittaa vuonna 1916 (ei 1915) tapahtuneeseen sotatarvikevaraston tuhoamiseen joka tunnetaan Kilpisjärven pamauksena. Sen tekijöinä toimi joukko Saksasta lähetettyjä "pommarijääkäreitä". Mikään henkeäsalpaava kommandoisku ei kyseessä ollut, tuhoaminen tapahtui ilman suomalaisvartijoiden vastarintaa, joskin varaston päällikkönä toiminutta merikapteeni Johan Stenbergiä pidettiin lyhyen aikaa vankina.

Piikkilankaleikkurin lahjoittajaksi kerrotaan saamen kieltä tutkinut kielitieteilijä Eliel Lagercrantz Taipalsaaresta. Hän teki tutkimusmatkoja Suomen, Ruotsin ja Norjan Lappiin vuosina 1918-1926. Mitä ilmeisimmin hän poimi esineen mukaansa jollain matkoistaan.


keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Uutta Finnassa (vko 15/2018)

138 esinettä, joista tähän kymmenen. joidenkin kuvat jo parinkymmenen vuoden takaa ensimmäisten digikameroiden ajoilta mikä kyllä näkyy.










.

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Punakaartilaisten käsivarsinauhoja

Kuten jo todettiin, kertyi Turun kaupungin historialliseen museoon heti sisällissodan jälkeen, tai myöhemminkään, vain vähän punakaartilaisiin liittyvää aineistoa. Siinä missä vaikkapa valkoisen armeijan käsivarsinauhoja on kymmenittäin, on punakaartilaisten vain vaivaiset kolme, tässä ne kaikki.

Liedon Ketolan talosta löydettiin "sen jälkeen kun punaiset olivat jättäneet sen" tämä nauha joka kuulunee Turun punakaartin I rykmentin IV pataljoonan III komppanialle. Mitä sitten P.O. tarkoittaneekaan.


Varsin selkeästi  tämä taas on Helsingin punakaartin V rykmentin I pataljoonan II komppanian nauha. Punakaartit oli järjestetty aina rykmenttitasolle asti, mutta harvoin ne toimivat komppaniaa suurempina yksiköinä.


Tähän nauhaan tuli valaistusta aivan taannoin kun kollega toisesta museosta kertoi sen kuuluvan Helsingin teknilliselle pataljoonalle (H.T.P.). Mutta mitä tarkoittaa R.K. II, ja mikä oli tämä teknillinen pataljoona?


Kuten näkyy, lisävalaistusta kaivattaisiin näihin sisällissodan punaisen puolen muistoihin.

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Denikinin armeijan sotilas


Turkulainen lehtori, myös ruotsin ja venäjän oppikirjat kirjoittanut turkulainen maisteri Alexis von Eichwald lahjoitti vuosikymmenten mittaan useitakin esineitä Turun museokeskuksen edeltäjälle, Turun kaupungin historialliselle museolle. Aivan ensimmäiseksi, vuonna 1942, hän kuitenkin lahjoitti muiston nuoruudestaan, brittiarmeijan jalkineet. Pääkirjaan kirjattiin niistä näin:
Alexis Eichwald kuului erääseen kenraali Denikinin upseerikomppanioihin, joiden päällikkönä oli kenraali Bredow (1919-20) ja jotka joutuivat Puolan alueelle. Kengät ovat tuodut Englannista, koska Englanti avusti Venäjän "valkoisia".
Anton Denikinin johtama Etelä-Venäjän armeija pääsi valkoisista armeijoista lähimmäs Moskovaa, mutta takaisin päin senkin oli lopulta käännyttävä. Organisaatiotaulukosta vuodelta 1919 löydämme kenraali Bredovin Kiovan armeijaryhmän komentajana, senkö mukana Eichwaldkin siis marssi? Armeijan johtajaksi tuli Denikinin jälkeen Pjotr Wrangel. Jatkoiko Eichwald tämän joukoissa katkeraan loppuun saakka, evakuointiin Krimiltä 1920? Hengissä hän joka tapauksessa Venäjän sisällissodan melskeistä selvisi, ja päätyi lehtoriksi Turkuun.

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Heimosoturin päähine



Kuvassa myöhemmän luetteloinnin yhteydessä numeron TMM14199:60 saanut lakki, joka yhdessä takin ja housujen kanssa muodosti kokonaisuuden, josta vapaussodan muistojen erikoiskokoelman listaus kertoo näin:
En uniform, bestående af mössa, rock och byxor, som burits af  Plutonschefen, medicinestuderanden Carl Gustaf Malm under Viena-Karelska (Vienan-Karjalan) expeditionen från afmarschen från Kuopio den 16 mars 1918 till början af Oktober samma år. I denna uniform deltog Malm i April i striderna vid Usmanala och omkring Kem, samt i September i striderna omkring Uhtua, Vuokkiniemi och vid Ajonlahti. De svartgula färgerna antogs och bars af expeditionens befäl för att visa att expeditionen utgick från Savolax, voro färger år svart och gult. Utan svartgula färgerna bar Malm uniformen tidigare under striden i Kuopio och Mäntyharju.
Lääkäriksi opiskeleva Carl Gustaf Malm (1896-1960) osallistui siten jo sisällissodan aikana aloitettuun ja loppuvuoteen jatkuneeseen sotaretkeen Vienan Karjalaan. Alussa retkikuntaa johti hänen isänsä Carl Wilhelm Malm, joka myöhemmin sairastuttuaan luovutti komennon Toivo Kuismalle. Kuten Wikipedia toteaa:
Malm kokosi ensimmäisen komppanian vapaaehtoisia Kuopion seudulta. Savon mustakeltaisin kokardein, samanlaisilla siisteillä univormuilla ja Karjalan puolesta -käsivarsinauhoilla koristellut joukot ylittivät rajan Suomussalmella 21. maaliskuuta 1918 paraatimarssilla leijonalippu hulmuten.
Tarkoitus oli vapauttaa Itä-Karjalan väestö, mutta heimoaate ei vielä 1918, kuten se myöhemmin teki, ottanut tulta paikallisen väestön parissa. Retkikunta eteni aina Vienan Kemiin saakka, mutta joutui taisteluihin bolsevikkien, ja myöhemmin brittien interventiojoukkojen kanssa. Jälkimmäisten osalta ei tosin taisteltu suoraan kuten Petsamossa kävi, vaan vastassa oli brittien varustama karjalaisista ja Suomen punaisista koottu Karjalan rykmentti.

Monet vapaussodan muistojen kokoelman esineet, niin tämäkin, todistavat miten laajaan ja sekavaan vyyhtiin Suomessa 1918 käyty sota nivoutui, osaksi ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheita, sekä Venäjän vallankumousta ja sisällissotaa, ja siihen liittynyttä länsivaltojen interventiota. Tätä hajonneiden imperiumien veristä pesänselvitystä käytiin Jäämereltä Persianlahdelle ulottuvalla vyöhykkeellä.

torstai 12. huhtikuuta 2018

Turun rintamapataljoonan lippu


Vapaussodan muistojen erikoisluettelossa on listattu ilman omaa numeroa, mutta heti Juho Fredrik Korkelan lahjoittamisen esineiden jälkeen Turun Rintamapataljoonan lippu, joka myöhemmin on museolöytönä saanut numeron TMM100031. Mitoiltaan 112 x 162 cm kokoisen lipun luettelotiedot kertovat seuraavaa:
Valkoisella pohjalla kirjailtuna ja aplikoituna Turun kaupungin vaakuna, jossa sinisellä pohjalla valkoinen A-kirjain ja sen ympärillä neljä liljaa. Vaakunan yläreunassa kirjailtu kruunu. Värit: valkoinen, sininen, keltainen. Lipun ovat suunnitelleet taiteilijatar Taimi Hautanen Siurosta ja kirjailija Yrjö Koskelainen. Lipun on valmistanut pääasiallisesti neiti Hautanen, avustajinaan Siuron naiset, joilta lippu on saatu.
Sen vaiheista sodan aikana kerrotaan seuraavaa:
Lipun luovutus tapahtui huhtikuun alkupäivinä v. 1918, jolloin lippu ilman juhlallisuuksia luovutettiin pataljoonasta sitä varten komennuksen saaneelle Th.D. Sireniukselle. Lippu seurasi pataljoonan mukana siis vasta taistelujen loppupuolella saartoliikkeellä Karkku - Mouhijärvi - Kiikoinen ja Kauvatsa, sekä Pälkäne - Hauho ja Tuulos. Koska vapaussodassa eivät varsinaisten taistelujen aikana mitkään joukot yleisesti lippua käyttäneet, ei Turun pataljoonankaan lipulla ollut erityistä lipunkantajaa, vaan kulki lippu joukon mukana sen arvokkaimpana omaisuutena. Lippu on ainoastaan yhden kerran ollut yleisesti mukana ensimmäisillä paraateilla Tampereella. Keväällä 1919, jolloin pataljoonan tähteet yhden komppanian suuruisena ottivat osaa mainittuun paraatiin, olivat lipun kunniavahteina sotilas Kavén Uudestakaupungista ja Theodor Sirenius.
V.J. Marjasen 1928 julkaistusta historiikista Turun rintamapataljoona (n.k. Uudenkaupungin suojeluskunta) vapaussodassa 1918 kerrotaan kyllä pataljoonan kulkeneen Siuron kautta, mutta ei mainintaa lipusta. Aivan kirjan lopusta löytyy sentään seuraava kuva...


jossa lipun valmistajiksi kerrotaan Hautaniemen kartanon neidit Siurosta.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Luostarinmäen kevättä ja kätköjä

Luostarinmäen käsityöläismuseo heräsi talviuniltaan maaliskuun lopussa, mutta maanantaisin, kuten eilen,  se on vielä kevätkaudella kiinni. Kevät teki jo voimakkaasti tuloaan, mutta muutamilla pihoilla oli vielä luntakin.








Mutta eihän sinne lumen sulamista menty katsomaan. Vahtimestarin johdolla uudistamishankkeen vetäjä ja kaksi kokoelmatutkijaa kolusivat kellareita, vinttejä ja muita yleisöltä suljettuja tiloja kokoelmaesineiden tilannetta kartoittaen.

Kenenpä kellarit ei täynnä tavaraa olisi, niin myös museon.




Vaikka mieleen tulevat "viimeisiltä asukkailta" jääneet tavarat, asuu museon henkilökuntaa vielä parissakin vanhan osan rakennuksista. Asia jota tuskin moni kävijä oivaltaa.

Vinteille kurkistaessa sama juttu.



Ja sitten on monenlaista katutasonkin huonetta ja komeroa, joihin kävijällä ei ole asiaa ja jotka vuosikymmenten aikana ovat täyttyneet kaikenlaisella tavaralla.




Usein joutui kokoelmatutkija pyörittelemään esinettä ja yrittämään bongata luettelonumeroa, kokoelmaesine vai ei? Ja jos ei, pitäisikö sen olla? (Kuvan korituoli sitä ilman muuta.)


Luostarinmäen esineistö on toki valtaosin kävijöiden nähtävissä avoinna olevissa verstaissa ja asunnoissa. Jonkin verran on silti säilytystilojakin, kylmiä...


ja lämmitettyjä.


Vilkaisimme myös jo varsin kauan yleisöltä suljettuina olleisiin verstaisiin: nahkurin...



ja keltavalurin.


Luostarinmäen uudistamishanke käynnistyy tänä vuonna.

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Tarinointia itsenäisyyden ajasta

Tarinat tuntuvat pysyvän suosionsa huipulla. Yksinpä Turun linnan naapuriin nousevaa Harppuunakorttelin asuinaluetta mainostetaan rakennusaluetta rajaavissa aidoissa sloganilla Ole osa tarinaa. Siksi ei kauheasti tarvinne ihmetellä että Kansallismuseon itsenäisyyden aikaa käsittelevä osio on nimeltään Suomen tarina, ja sitä taustoittava kirjanen vastaavasti Esseitä itsenäisen Suomen tarinasta.

Ehkä viimeiset 100 vuotta onkin liian uutta menneisyyttä, jotta siitä kannattaisia luoda jotain jota omina kaukaisina opiskeluaikoinani kutsuttiin synteesiksi, mutta ehkä historiankirjoitus on niistä ajoista mennyt eteenpäin eikä sellaiseen ole tarvettakaan.

Esseiksi näiden kirjoitelmien kutsuminen on liioiteltua, mutta tarinoina ne ovat  mainioita. Valtaosin kirjoittajina ovat olleet Teemu Keskisarja ja Kaarina Hazard, jotka tekstin tuottajina  ovat yksinkertaisesti taitavia. Uutta informaatiota tässä ei itselleni ollut senkään vertaa kuin esihistorian kirjasessa, mutta kepeä tarinointi viekoittelee lukemaan koko läpyskän yhteen menoon.

Hazard yltää suorastaan lennokkaaksi kirjoittaessaan mm. naisista tai kahvista, siinä missä Keskisarja on enemmän down to earth, ja jälkimmäiseltä on myös ainoa esinemaailmaan liittyvä teksti, kultakeräys jolla piti hankkia aseita talvisotaan, mutta ostettiinkin jatkosodan jälkeen viljaa - aihe josta olen kirjoittanut itsekin.

Ei siis viitosen ostokseksi hullumpi, vaikka kuvia ei ollut ainuttakaan kuten sentään esihistoriakirjasessa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...